Mä en tajua miksei ihmiset voi vaan olla onnellisia toistensa puolesta! Mitä
se sellainen ystävyys on, että jatkuvasti epäillään toisen onnea ja sen
aiheuttajan motiiveja? Johtuuko se siitä, että ollaan jotenkin tosi kateellisia
toisen ilosta, ettei voida hyväksyä sitä ennen kuin itselläkin on jotain samaa
– tai parempaa. Vai pelätäänkö, että jos annetaan toisen onnelle tuki, itse unohtuu
siinä samalla jonnekin menneisyyteen?
Mä ainakin pyrin elämässäni siihen, että osaisin aidosti iloita toisten
ihmisten onnesta. Että jos joku saa hyvän numeron kokeesta, niin osaan kehua
sitä, vaikka olisin itse saanut huonomman. Tai vaikka mulla olisi just maailman
suurin finni nenässä, niin yritän oikeasti kehua toisen uutta kampausta, jos se
on mun mielestä hieno. Mun mielestä kaverin (tai kenen tahansa) turha
lyttääminen ja kritisointi oman fiiliksen nostamiseksi on maailman tyhmintä!
Ja silti mun oma ystävä tekee just sitä mulle…se ei voi millään olla
iloinen mun ja Ismetin puolesta. Aina on jotain vialla tai Ismetin motiivit on
hämäriä tai mut kaapataan kaukomaihin tai jotain muuta yhtä naurettavaa. Se ei
oo kertaakaan sanonut tosissaan, että hei ihana, kun oot löytänyt rakkauden ja
teillä menee hyvin. Se on siis sanonut niin, mutta mä tunnen sen ja näen sen
olemuksesta ja kuulen äänestä, ettei se oikeasti tarkoita sitä. En muista onko
se onnitellut mua edes kihlauksen johdosta! Asiaa tietysti mutkistaa se, että
tää mun kaveri on poika. Mun mielestä siinä ei ole mitään outoa, mutta Ismetin
ja yhden mun toisen kaverin mukaan tytöt ja pojat ei voi olla vaan kavereita. Miksei
muuten voi? Eikö se ole luonteesta kiinni, että klikkaako vai ei? Mua harmittaa,
kun tää tilanne on kireä vähän joka suunnasta…
Miksi mä sitten olen vielä tekemisissä tän tyypin kanssa? Eikö ton
kuvauksen perusteella vaikuttaisi siltä, että olis vaan paras laittaa välit
poikki ja etsiä uusia ystäviä. Mutta kun mä haluaisin antaa ihmisille
mahdollisuuden ja mä tiedän kuinka ihana tää mun ystävä oikeasti on – sillä on
vaan joku ongelma Ismetin kanssa. Miksei se voisi olla yhtä ihana kuin ennen,
vaikka mä seurustelen? Kun pakkohan mun on jossain vaiheessa keksiä joku
ratkaisu, jos tää jatkuu näin. En mä voi jatkuvasti olla kurjalla mielellä ja
olla nauttimatta mun onnesta vaan koska toinen ei voi olla iloinen mun puolesta...
Mitä te tekisitte, jos olisitte minä? Yrittäisittekö ratkaista tilanteen
jotenkin vai antaisitteko vain olla? Huoh, sori avautuminen, mutta mua
turhauttaa tätä koko homma niin paljon, että pakko purkaa tää johonkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti