Maailma tuntuu murentuneen mun elämäni onnellisimmasta ajasta mun elämäni
kurjimpaan aikaan. Mun oli nimittäin pakko tehdä ehkä mun elämäni vaikein
päätös ja antaa Ismetin mennä. Se rakastaa toista ihmistä enkä mä halua olla
sen tai kenenkään muun onnen esteenä. Eikö olisi kauheata, jos pitäisi elää
koko loppu elämä harteillaan taakka siitä, että on vienyt toiselta onnen?
Vaikka ihan samanhan Ismet ja Suna tekee mulle – mä rakastan Ismetiä ja
olin sen kanssa onnellinen. Ja se päätti rakastaa toista. Suna vei sen multa.
Mutta voiko sitä rakkauden kohdetta edes järjellä valita? Tai miksi pitäisi?
Eikö Ismetillä ole oikeus aidosti rakastaa ja saada vastarakkautta ihan samalla
tavalla kuin mulla? Miksi vain mun onneni pitäisi olla tärkeintä, jos se
satuttaa toista? Toisaalta miksi muhun pitäisi sattua toisten onnen takia? Näkisipä
Ismet nimittäin, kuinka kipeää tää tilanne tekee mulle...
Nää kuvat on mun ja Ismetin Istanbulin reissulta. Silloin me oltiin vielä
onnellisia ja rakastuneita. Meillä oli koko yhteinen elämä edessä ja katsottiin
yhdessä onnellisina eteenpäin. Jännä miten nopeasti tilanteet voi muuttua.
Ismet sanoo kyllä, että me voidaan vielä olla ystäviä, mutta mä en tiedä pystynkö
mä siihen. Mä itse kerroin aiemmin täällä blogissa, että haluan olla ystävieni
puolesta oikeasti onnellinen enkä mä voi tehdä sitä Ismetin kanssa. Ja olisi
muutenkin outoa mennä vaikka katsomaan sitä Turkkiin, koska Suna on siellä enkä
mä tiedä olisko Ismetin enää soveliasta hengailla mun kanssa kaksin, kun se
seurustelee Sunan kanssa. Oon siis päättänyt, että mä jätän Ismetille hyvästit
ja lopullisesti. En aio yrittää väkisin pitää yllä mitään ystävyyttä, koska
tiedän, etten pysty siihen – tää kuvio tulee satuttamaan jossain vaiheessa
jotakin meistä pahasti ja mä pelkään, että se joku tulen olemaan minä.
Uskotteko te siihen sanontaan, että jos jotain rakastaa, se pitää päästää
menemään. Että jos se tulee takaisin se on sun oma lopun elämää, mutta jos ei,
se ei ollut sen arvoinen alun perinkään. Mä uskon ja se ajatus tekee tästä ehkä
jollain tavalla helpompaa. Jos mut ja Ismet on todella tarkoitettu yhteen, niin
kyllä kohtalo meidät joskus vielä toisillemme tuo. Mutta mä en halua elää
elämääni koko ajan odottaen, joten annan sen mennä ja jatkan eteenpäin niin
kuin sitä ei olis ollutkaan.
Vaikeinta tästä kaikesta tekee se, etten kuitenkaan haluaisi unohtaa niitä
mun ja Ismetin ihania hetkiä, mutta toisaalta en haluaisi ajatella sitä
sekuntiakaan enää koskaan. En kuitenkaan voi olla ajattelematta ja se on
hirveää! Kai tää helpottaa ajan kanssa ja sitten, kun saan muuta ajateltavaa. Siinä
mielessä helpotus, että asutaan eri maissa niin ei tartte joka paikassa törmätä
toiseen. Näin on helpompi jatkaa eteenpäin.
Miten te ootte selvinneet eroista? Onko helpompaa vaan unohtaa kokonaan vai
olla vielä kavereita? Kuinka pian tää kurja olo helpottaa? Musta tuntuu kuin
puolet mun sydämestä olis revitty pois... :(